Tähän marraskuun synkkyyteen

nousi ajatuksiin ja mieleen yhtäkkiä vanha irlantilainen, siis vanha kelttiläinen siunaus / rukous, jonka olen viimeksi lausunut hautajaisissa, koska se on uskoa vahvistava ja tukeva. Katolinen pappiskolmikko The Priests laulaa sen levyllään niin upeasti kuin vain voi. Sävel on kaunis mutta sanat sitäkin kauniimmat. Niitä kuunnellessa tulee väkisinkin kyyneleet silmiin mutta toisaalta olo helpottuu. Kummallista.

"May the road rise to meet you. May the wind be always at your back. May the sun shine warm upon your face, the rains fall soft upon your fields. And until we meet again, may God hold you in the hollow of his hand." Nämä sanat kannattelevat minua tänään tällaisena synkkänä päivänä, jolloin tummat sateiset pilvet lähes hipovat päätäni. Jään odottamaan aurinkoa.

Omaa aikaa ja joogaa

Olen hullaantunut joogaan, tosin ehti mennä monta vuotta, ennen kuin uskaltauduin ryhmään mukaan. Siis aloittelijoiden ryhmään. Tänä syksynä pyörähti jo toinen vuosi aluilleen, ja nautin harjoituksista enemmän kuin ikinä uskalsin odottaa. En malttaisi olla poissa edes flunssaisenakaan.

Myönnän, että olen ollut aina ns. sohvaperuna. Liikunta ei ole kiinnostanut yhtään. Joogassa on kuitenkin kyse paljon muustakin kuin vain liikunnasta, joten sen lempeä olemus on ollut minulle se omin juttu.

Joogassa ei ole kyse tekniikasta eikä muodon kopioimisesta, eikä oman osaamisensa ylittämisestä tai kilpailusta toisten kanssa. Jokainen tekee liikkeet omalla tavallaan, eikä mikään tapa ole väärä. Ihaninta onkin kuulla opettajan sanovan, että "teet juuri sen verran kun tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta ja siten kuinka muistat liikkeen kulun". Jooga on armollinen jokaiselle harjoittajalleen.

Tärkeintä on siis opetellla kuuntelemaan omaa kehoaan, mikä alkutaipaleella oli erittäin haasteellista - varsinkin, kun työpäivän mukanaan tuovat ajatukset laukkasivat omia teitään ties missä. Mieli tyyntyy ja keho rentoutuu kuitenkin parhaiten, kun keskittyy liikkeeseen ja liikkeen mukanaan tuomaan hengitykseen. Tosin hengityksen liittäminen liikkeeseen on ollut yllättävän vaikeaa. Joskus tuntuu jopa, että unohtaa hengittää. Ohjeistus kuuluu kuitenkin niin, että keskitytään ensisijaisesti liikkeen suorittamiseen ja hengitys yhdistyy liikkeeseen itsestään.

Rakastan hämärää alkuiltaa joogaharjoitusten ajankohtana, jolloin takana on tiivis työpäivä ja edessä omaa aikaa elämän tasapainon löytämiseen. Puolitoistatuntinen iltarupeama menee nopeasti, kun keskittyy vain omaan suoritukseen ja loppurentoutus vie unten rajamaille. Kotimatka alkaa aina virkistynein mielin ja kiitollisuus kumpuaa sydämestä.

Niinpä ...

"Kun ikkunasta näkee oman kuvansa, on syksy." Näin kauniilla ajatuksella minua tervehti paikallinen puutarha- ja viherliike viime viikolla. Piti oikein pysähtyä ajattelemaan lauseen sanomaa. Syksy kun ei ole meille kaikille se ykkösvuodenaika, mutta tämän lauseen myötä siitä voisi tulla sellainen. Lause alleviivaa kodinomaista ja lämminhenkistä oleilua perheen kanssa (nykyisin taidetaan puhua kotoilusta!) ja nimenomaan sisätiloissa, kun voi vain katsella ikkunasta ulos ja olla onnellinen, että saa olla sisällä syystuulten ja -myrskyjen ulottumattomissa.

Nyt vain kynttilöitä sytyttämään ja siten valaisemaan pimeneviä iltapäiviä ja iltoja. Itse sytytän kynttilän joka aamu keittiön pöydälle aloittaessani aamiaisen valmistuksen kuin varkain - hämärässä ja hiljaisuudessa. Siitä on hyvä ponnistaa päivän töihin. Valoa päiviinne, hyvät lukijani.