Oman elämänhallinnan tyytyväisyys

Näin vuoden vaihteen tienoilla nousee mieleen ajatus paremmasta elämästä, paremmista ajoista tulevaisuudessa. Sitä miettii, onko tähänastiseen elämäänsä tyytyväinen, ja onko itse tasapainossa itsensä kanssa, mitä voisi muuttaa vai tarvitseeko ylipäänsä tehdä muutoksia. En usko nopeisiin naistenlehtien analyyseihin mutta nyt "repsahdin" ja tein testin, jonka kysymykset eivät kovin kummoisia olleet. Senpä tähden vastauskin oli varsin ylimalkainen, ympäripyöreä ja kaikille sopiva: Elämä ei aina näytä parhaita puoliaan. Vaikeina hetkinä voi tuntua siltä, ettei mikään onnistu. Et kuitenkaan syytä epäonnistumisistasi ulkoisia olosuhteita vaan itseäsi... Saavuttamattomat tavoitteet varjostavat itsetuntoasi ja estävät sinua arvostamasta itseäsi. Tyydy muuttamaan itsessäsi vain yksi asia; se, miten kohtelet itseäsi... Sinun olisi tärkeää oppia hyväksymään sekä heikkoutesi että vahvuutesi. Kun arvostat itseäsi, pääset elämässä pitkälle.


Pitäisi siis osata arvostaa itseään enemmän. Kuinka paljon enemmän? Paljonko on tarpeeksi? Ehkäpä onkin ihan ok olla juuri sellainen kuin on. Elää sellaista elämää kuin on tähänkin saakka elänyt. Arvostaa itseään juuri niin paljon kuin arvostaa, sillä itse sitä tuntee itsensä parhaiten ja tietää, kuinka tulla toimeen itsensä kanssa. Oikeastaan testi teki minulle palveluksen - olen tyytyväinen omaan elämänhallintaan ja siinä sivussa myös itseeni :) Ihanaa alkavaa uutta vuotta 2017 :)

Ulkoiset olosuhteet ovat omassa elämässä positiivisesti näkyvillä. Tämä alkutalven taiteellinen maisema ihastuttaa edelleen.

Vuosi takaperin

Viime syksynä elämä ei antanut parastaan. Omaishoitajuus otti lujille, äidin sairaus eteni harppauksin, ja lopullinen niitti tuli lokakuun alussa, kun muistisairaus toi kaverikseen epilepsian, josta äiti ei enää selvinnytkään. Marraskuun viimeisen viikon istuin äidin vierellä saattohoidossa. Äiti nukkui ikiuneen vain kuusi päivää ennen tyttärentyttärensä ylioppilasjuhlia.

Muistui mieleen omat lakkiaiset vuosikymmenten takaa. Isäni oli menehtynyt syöpään vain 46-vuotiaana, ja hautajaisia vietettiin viikkoa ennen yo-kirjoitusten reaalikoetta. Olin tiukassa paikassa. Isä tiesi, että äidinkielen aineet ja vieraitten kielten kuuntelut olivat menneet minulta hyvin ja jaksoi valaa uskoa tuleviin koetuksiin ja elämään yleensäkin.

Äitini ei enää jaksanut kannustaa tyttärentytärtään. Muisti oli kadonnut jo niin, ettei hän vuotta aiemminkaan enää tunnistanut omaa Lontoosta aikanaan hankkimaansa tanssiaispukua, jonka tyttäreni lainasi omiin vanhojen tansseihinsa. Nähtyään puvun ja kuulleensa sen hankitun Lontoosta, äiti oli jo lähdössä Lontooseen. Oli kuulemma sovittu niin (:

Vuosi on pitkä aika, varsinkin, kun elämä tuo muutoksia tullessaan. Äidin kuolema siirsi minut vääjäämättä perheen vanhimmaksi sukupolveksi. Äidin jättämää aukkoa on vaikea täyttää, vaikka olin jo muutamia vuosia aiemmin tehnyt surutyöni ja hyvästellyt äidin. Äidin kuolema osui saumaan, jossa myös muu perhe alkoi hajaantua. Poikani matkasi isoäitinsä hautajaisten jälkeen armeijaan 300 kilometrin päähän, ja tänä syksynä tytär pääsi opiskelemaan 250 kilometrin päähän kotoa. Olen yksin mutta en tunne itseäni yksinäiseksi. Pikkuhiljaa olen alkanut katsoa äidin kotia ja elämää läpi, miettiä tulevaa ja uskaltaa elää itselleni. Kaikesta huolimatta on ihmeellisen hyvä olla.