Dementoituva äitini pyysi eilen minua kertomaan jotain mukavaa. Pysähdyin miettimään, mitä ihmettä se oikein voisi olla, minä kun olen perusluonteeltani pessimisti, eikä elämässä ole tätä nykyä kovin kummoisia mukavia asioita jaettavaksi. Olen aina väsynyt, kiukkuinen, lyhytpinnainen ja teräväkielinen - hankala tapaus siis.
Huomasin siinä miettiessäni, että nämä blogikirjoituksenikin ovat pelkkää mustaa pessimistin kirjoitusta, valitusta ja surkuttelua. Kuka sellaista jaksaisi lukea, ei sitten kukaan. Seuraan muutamaa blogia työni puolesta, ja niissä kirjoittamisen pohjavire on aina positiivinen ja optimistinen. Lukijoita niillä näyttää riittävän kymmenittäin, jopa sadoittain. Ei sinänsä ihme, lukijat kaipaavat usein omiin ongelmallisiin elämäntilanteisiinsa jotain nostetta, hyvää sanomaa. Nyt on siis otettava itseä niskasta kiinni ja ryhdyttävä ajattelemaan positiivisesti ja samalla kirjoittamaan iloisempia asioita. Sekin, että nyt sataa vettä, on siis parempi kuin että sataisi lunta, sillä kevättä mennään joka tapauksessa jo pitkällä.
Niin, mitä äidilleni kerroin ... kerroin, että vaikka ikkunat ovatkin pesemättä, niin kevätaurinko paistaa ja tuo varmasti kohta lämpöä heräävään luontoon. Josko tämä olisi hyvä alku uudelle taipaleelle?
