Viime syksynä elämä ei antanut parastaan. Omaishoitajuus otti lujille, äidin sairaus eteni harppauksin, ja lopullinen niitti tuli lokakuun alussa, kun muistisairaus toi kaverikseen epilepsian, josta äiti ei enää selvinnytkään. Marraskuun viimeisen viikon istuin äidin vierellä saattohoidossa. Äiti nukkui ikiuneen vain kuusi päivää ennen tyttärentyttärensä ylioppilasjuhlia.
Muistui mieleen omat lakkiaiset vuosikymmenten takaa. Isäni oli menehtynyt syöpään vain 46-vuotiaana, ja hautajaisia vietettiin viikkoa ennen yo-kirjoitusten reaalikoetta. Olin tiukassa paikassa. Isä tiesi, että äidinkielen aineet ja vieraitten kielten kuuntelut olivat menneet minulta hyvin ja jaksoi valaa uskoa tuleviin koetuksiin ja elämään yleensäkin.
Äitini ei enää jaksanut kannustaa tyttärentytärtään. Muisti oli kadonnut jo niin, ettei hän vuotta aiemminkaan enää tunnistanut omaa Lontoosta aikanaan hankkimaansa tanssiaispukua, jonka tyttäreni lainasi omiin vanhojen tansseihinsa. Nähtyään puvun ja kuulleensa sen hankitun Lontoosta, äiti oli jo lähdössä Lontooseen. Oli kuulemma sovittu niin (:
Vuosi on pitkä aika, varsinkin, kun elämä tuo muutoksia tullessaan. Äidin kuolema siirsi minut vääjäämättä perheen vanhimmaksi sukupolveksi. Äidin jättämää aukkoa on vaikea täyttää, vaikka olin jo muutamia vuosia aiemmin tehnyt surutyöni ja hyvästellyt äidin. Äidin kuolema osui saumaan, jossa myös muu perhe alkoi hajaantua. Poikani matkasi isoäitinsä hautajaisten jälkeen armeijaan 300 kilometrin päähän, ja tänä syksynä tytär pääsi opiskelemaan 250 kilometrin päähän kotoa. Olen yksin mutta en tunne itseäni yksinäiseksi. Pikkuhiljaa olen alkanut katsoa äidin kotia ja elämää läpi, miettiä tulevaa ja uskaltaa elää itselleni. Kaikesta huolimatta on ihmeellisen hyvä olla.
