Olen tässä miettinyt, miten olenkin onnistunut luovimaan tässä virusepidemiaviidakossa. Normaalisti olisin vuodenvaihteen tienoilla varannut matkan jonnekin päin Italiaa. Itse asiassa olen käynyt saapasmaassa lähes vuosittain yli kymmenen vuoden ajan. Tänä vuonna - kuin ihmeen kaupalla - lennot jäivät vain hankkimatta, eikä epidemiasta tiedetty vielä mitään.
Viime vuonna matkakohteena oli pohjoisen Milano, missä tytär oli Erasmus-vaihdossaan puolisen vuotta. Kesällä 2018 vietin tyttäreni kanssa helteisen heinäkuun viikon Roomassa ja syyskuussa itsekseni löhöloman Adrianmeren rannalla Pesarossa, josta on tullut sellainen "kakkoskoti". Tuo toissavuotinen reissu taisi olla seitsemäs kerta samoilla seuduilla!
Ensimmäinen Italian matka tehtiin perheen kanssa Aurinkomatkojen kiertomatkana Roomaan ja siitä Amalfin rannikkoa pitkin Sorrentoon ja Caprille. Matka oli upea kokemus pikkuperheellemme ja usein sitä edelleen muistelen. Tuolloin rakastuin korviani myöten Italiaan, taiteen ja kulttuurin lisäksi sen elämäntapaan ja sen ihmisiin. Aloitin italian kielen opinnot kansalaisopistossa ja jatkoin kielen oppimista harrastusmielessä kymmenisen vuotta. Nyt olen ollut tauolla parisen vuotta, mutta mieli halajaa edelleen kieliopintojen pariin.
Nyt nuo erityisen rakkaat paikat ovat Italian pahinta koronaviruksen epidemia-aluetta. Minua huolettaa alueen jokapäiväinen elämä ja ihmiset, varsinkin Pesarossa, joka on hyvin perinteinen italialainen pikkukaupunki. Juuri tuon vuoksi nautin niin valtavasti kaupungin kaduilla kuljeskelusta ja rannalla vaeltelusta ilman sen suurempia turistivirtoja. Toivottavasti elämä siellä palaa normaaliin, vaikka varmasti ei koskaan enää täysin ennalleen.
