On se vaan niin kummaa, että jos viime hetkiä ei olisi olemassa, moni asia jäisi tekemättä. Lauantaina viimeistelin tyttären vanhojen tanssin pukua, äitini 1950-luvulla Lontoosta hankkimaa käsinommeltua mustaa tylliunelmaa. Helmaa piti lyhentää, hihoja korjailla ja kiinnittää uudelleen ja kolme tyllikerrosta tärkätä ja silittää. Siinäpä meinasi mennä tämän äidin viimeisetkin hermon riekaleet!! Mutta lopussa kiitos seisoo eli valmista tuli, ja mekko matkasi tyttären mukana sunnuntai-iltana Helsinkiin.
Olin aikoinaan itse unelmoinut mekon käyttämisestä jossakin juhlavassa tilaisuudessa, mutta
tilaisuuksia ei vaan ilmaantunut, ja iän myötä keskivartalo on sen verran paisunut, ettei mekko enää mitenkään mahtuisi päälle. Ihana kuitenkin, että tytär kelpuutti mekon ja taitaa tykätäkin siitä aika lailla. Toivon saavani järjestettyä työ- ja kotikuviot siihen malliin, että pääsen näkemään tyttären tanssimisen ihan "livenä". Jääneekö sekin viime hetkeen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti